Elämämme kuvina

Nepalilaisesta liikenteestä...

Suomi. Okei, tarkennetaan... Leppävirta. Kaksi autoa ajaa talomme ohi tunnin sisällä. Heitän rinkkani takakonttiin ja lähdemme ajamaan kohti Helsinki - Vantaa -lentoasemaa. Liikenneympyrässä joudumme jarruttamaan. Sitä kutsutaan ruuhka-ajaksi Leppävirralla.

Vain kaksitoista tuntia myöhemmin istuin nepalilaisen taksin kyytiin. Pieni valkoinen Suzuki päästää pari epäilyttävää pierua ja kuski painaa kaasua. Muutaman kauhistuttavan sekunnin jälkeen minulle selviää, että meidän kuuluukin ajaa tien vasemmalla puolella. Huh, kuskini ehkä onkin luotettava. Ikkunat ovat apposen auki ja yhtäkkiä jokin haisee niin pahalle, että tekee mieli oksentaa. Nenän tunkeminen taksikuskini kainaloon olisi todennäköisesti paljon miellyttävämpi kokemus. Tajuan, että ajamme mätänevän roskakasan ohi.  Nepalissa näköjään jätehuolto toimii hyvin yksinkertaisesti, heitä minne huvittaa! Täällä kukaan ei taida menettää yöuniaan siitä, ettei muistanut kierrättää muoveja viime viikolla. Kuski ratkaisee hajuongelman sytyttämällä suitsukkeen auton sisällä.

Tältä näyttää Kathmandun tiet bussista katsottuna.

 Ajotiet ovat täynnä autoja, busseja, pakuja ja moottoripyöriä. Eikä kaistoja tunneta. Kaikki tunkevat ajoneuvonsa kaikkialle ja ainut sääntö tuntuu olevan se, ettei sääntöjä ole. Tööttääminen on loputonta, ikään kuin kuskit kilpailisivat keskenään siitä, kuka tööttää kauemmin ja ärsyttävämmin.

Teiden laidoilla näkyy ihmisten lisäksi lehmiä ja koiria. Koirat pää-asiallisesti makaavat tai istuvat keskellä tietä. Lehmät taas vaeltelevat edestakaisin ja mussuttavat kaikkea mitä eteensä sattuvat saamaan. Ihmiset ärsyyntyvät koirista, potkivat niitä ja häätävät ne tiehensä. Lehmät, pyhät eläimet, saavat kuitenkin levyttää vapaasti missä huvittaa. Jos sillalla eteesi sattuu eksymään jättisonni, jota huvittaa tällä hetkellä seisoa keskellä ajokaistaa, tuijottaa jokea ja välillä karjaista laiskasti "ammuuuu", mitä se sulle kuuluu? Se on pyhä eläin, anna sen olla, kierrä se menemällä vastakaistalle oman henkesi kaupalla.

Vietettyäsi muutaman päivän Nepalissa olosuhteet pakottavat käyttämään julkisia kulkuneuvoja ja mikäs sen hauskempaa. Nepalilaiset täytteenahdatut pakut ruuhka-aikana on ehdottomasti yksi asia mitä tulen ikävöimään palattuani Suomeen. Kuvitelkaapa Tampereen Hämeenkadulle pakun, joka olisi tupaten täynnä ihmisiä (kerran laskettiin 42 henkeä)! Ja nyt kuvitelkaa Aamulehden yleisökirjoitusten osaston työntekijän ilmeen seuraavana päivänä saatuaan postitse miljoona valitusta siitä miten joku kehtaa vielä kutsua Suomea hyvinvointivaltioksi. 

Bussin katolla matkustaminen on hauskaa kunhan muistaa varoa sähköjohtoja.

...ja pitää tiukkaasti kiinni!

Jokaisessa pakussa täällä on ikioma pakupoika, joka myy lippuja ja huutaa pysäkillä ihmisiä pakuun. Eräs tuntemani "pakupoika" on iso äijä imagolaseissa, joka huutaa kuin tyttö päätepysäkin nimeä "Rathnapark, Rathnapark!!!!" Kaikennäköistä sitä näkee. Viime viikolla eteeni sattui pakupoika joka oli korkeintaan 16-vuotias, mutta jonka silmät punotti ja väkevä haisi metrien päähän. Hyvin se kyllä hommansa hoiti. Joskus pakupojan vastuullisiin tehtäviin kuuluu myös oven kiinnipitäminen ajoaikana sillä kaikki ovet eivät suinkaan toimi. Mutta sehän tarkoittaa vaan sitä, että enemmän ihmisiä mahtuu kyytiin!

Aluksi kaikki mikä tapahtuu ajoteillä vaikuttaa sekasorrolta. Kuukauden täällä olemisen jälkeen ymmärrän, että tämä kyseinen sekasorto onkin oikeastaan erittäin hallittu liikenne. Päätin laatia pienen listan perussäännöistä.

1. Jos auto tööttää, se ei suinkaan pyydä sinua väistämään. Se ainoastaan tiedottaa sinulle, että nyt se ohittaa sinua eikä sinun tarvitse oikeastaan vaivautua tekemään mitään.

2. Jos olet bussissa ja bussipoika koputtaa bussin seinää kahdesti, se on merkki kuskille, että nyt saa mennä. Yksi koputus meinaa taas pysähtymistä.

3. Jos olet liikkeellä moottoripyörällä, voi mennä käytännössä mistä vaan, kunhan muistat töötätä.

4. Missä tahansa liikutkaan, aina pitää olla valmis jarruttamaan.

5. Jos liikut Kathmandun ulkopuolella, käsitettä "vastakaista" ei ole olemassakaan.. kunnes vastaan ilmestyy joku ajoneuvo. Aina kuitenkin pitää varoa vastaantulevia rekkoja ja busseja. Jos sellainen tulee vastaan vuoristoisella pikkutiellä, pitää keksiä tapa miten voitte ohittaa toisanne tippumatta rotkoon. Jos olet bussissa ja vastaan tulee toinen bussi, se vasta hauskaa onkin!

Tältä tie näyttää Kathmandun ulkopuolella.

Nauti kyydistä.

Mitä tulee kävelijöihin, jos haluat ylittää tien, ylitä se. Tähän mennessä en ole nähnyt yhtäkään (toimivaa) liikennevaloa pääkaupungin seudulla. Ylittäminen tapahtuu periaatteella: katso vasemmalle, ylitä puoleenväliin. Jää odottamaan keskelle tietä että toiseltakin puolelta kukaan ei ole ajamassa päällesi ja kävele rauhallisesti toiselle puolelle tietä.

Hulluin tähän mennessä näkemäni tie on tie, jonka lapset kulkevat orpokodista kouluun. Jos yöllä sataa, aamulla tien sijaan on vain iso mutalampi. Maanjärjestyksen jälkeen täällä on satanut neljä päivää putkeen, joten mutalampi muuttui melkeinpä ylittämättömäksi. Tiedä kumpi on vaarallisempaa, kävellä ylä- vai alamäkeen. Lapset käärivät housunlahkeensa ja lähtevät nöyrästi ylittämään tämän kilometrin pituisen mutahelvetin. Itse koen, että luistelun harrastamisesta talvisin Suomessa on ollut ehdottomasti hyötyä, sillä liukkaan mutatien alistaminen on taitolaji johon Mikael Granlundkaan ei aina pystyisi.

Tältä tiemme näyttää sateen jälkeen. Pahoittelen kuvan laatua, mutta samanaikaisesti pystyssä pysyminen JA kuvaaminen oli liian vaikeaa.

Langtang. Hurjaa kyytiä ja armotonta kiipeilemistä.

Kolmen viikon Nepalissa olon jälkeen päätin, ettei maan upeista trekkausmestoista kannata jäädä uneksimaan, joten tuumasta toimeen ja menoksi!

Langtangin kansallispuisto on kivenheiton päässä. Se sijaitsee vain reilu sata kilometriä kaupungista ja sen polut johdattavat trekkailijoita jopa kuuden tuhannen metrin korkeuteen. Langtang on myös yksi vihreimmistä trekkauspaikoista Nepalissa, kun taas esimerkiksi kuuluisat Annapurna ja Everest ovat kivisiä ja luonto siellä on karua. 

Kymmenen tunnin matka Kathmandusta Langtangiin on sinänsä jo kokemisen arvoinen asia. Kyllä, matkustimme 117 km kymmenessä tunnissa! Uljas ajoneuvomme on ilmeisesti suunniteltu pieniä ihmisiä varten, sillä penkit olivat normaalia kapeampia ja jalkatilaa oli huomattavasti vähemmän kuin eurooppalaisessa bussissa.  Ja niin sitä mennään. Takapenkillä meidän lisäksi viisi ihmistä, kahden hengen paikoilla istuu aina vähintään kolme henkeä, keskikäytävä on lastattu täyteen kivi- ja vehnäsäkillä, takakontti on täynnä vuohia, katolla parinkymmenen ihmisen lisäksi myös kanat ja vuohet nauttivat kyydistä. Nepalilainen radio pauhaa täysillä ja kaikki puhuvat kovaan ääneen.

Tie on katastrofaalisessa kunnossa ja jokaisen pompun kohdalla huomattavasti minua pitemmän matkakumppanini pää osuu kattoon. Välillä bussimme pysähtyy, koska vastaantuleva ajoneuvo jumittui mutaan eikä vastakaistoja ole.  Jengi kantaa pikkukiviä pyörien alle käsin. Tunnin yrittämisen jälkeen kuuluu riemuhuutoja, auto jatkaa matkaansa ja nyt on meidän vuoro ajaa täysin samasta kohdasta. 

Maavyöry. Matkustajat tavaroineen jatkavat kävellen.

Kun kuljet bussilla pitkiä matkoja ja olet elämänhaluinen ja herkkä ihminen, tee itsellesi palvelus äläkä katso ikkunasta! Näet jyrkän pudotuksen joten sydämesi lakkaa lyömästä hetkeksi ja alat laatia päässäsi pakosuunnitelman, ihan varmuuden vuoksi. Olkapääsi vasten kuorsaava nepalilainen kuitenkin viis veisaa maisemista.. ja kovasta musiikista.. ja siitä että olkapääsi on puutunut. Maassa maan tavalla, joten nojaat toisella puolella istuvaan matkustajan olkapäähän ja yrität rentoutua jatkuvasta pomppimisesta huolimatta.

Puolessa välissä tie on poikki, joten kaikki lastautuvat kuulaasti tavaroineen ja jatkavat kävellen.  Meille kerrotaan, että on tapahtunut maavyöry joten ei ole muuta vaihtoehtoa kuin kävellä eteenpäin, jossa vähän matkan päässä meitä odottaa toinen bussi. Ihmiset kävelevät purojen ja kivien yli. Kävellessäsi jättiläiskivien ja vesiputousten läpi mietit itseksesi: ”Tässä oli joskus tie… NOOOOOT.”

Päästyämme perille yllättävän ehjinä (muutamaa mustelmaa lukuun ottamatta) vedimme kunnon yöunet, sillä seuraavasta päivästä lähtien luvassa oli aika pitkälti ylämäkiä. Tässä tulee karu totuus kiipeilystä, se on rankkaa! Heti alussa meitä odotti jyrkkä nousu 2500 metrille joka sitten kestikin 4-5 tuntia. Huipulla oli aivan upeaa!  Pienet vuorijoet liittyivät isoon Langtang-jokeen, jota korkeuden takia ei pystynyt näkemään, ainoastaan kuulemaan. Taas pari sydämenlyöntiä jäi väliin maisemien ja tunnelman takia.

Kuulostaa varmaan idylliseltä: siinäpä seisot vuoren huipulla upeiden maisemien saartamana omien ajatuksiesi kanssa. Keskityt siihen, että ikuistat mieleesi joka ikisen puron, pilven, kukan, matkalla näkemäsi kurkun.. (kurkkuja kasvaa kaikkialla!). Ja paskat! Kiipeät ylös kuin hullu, pysähdyt kolmen minuutin välein koska et saa henkeä. Reppu ja makuupussi painavat ja tekee mieli heittää ne edessäsi kävelevän selkään ja huutaa: ”Kanna mut ylös, idiootti!”

Ylhäällä sydämesi kyllä skippaa pari lyöntiä muttei suinkaan maisemien kauneuden takia, vaan ylirasituksen! Korkeasta paikasta johtuva pahoinvointi alkaa jo tuntua ja vaikka maha murisee, nälkä häviää saman tien kun ajattelee aterian seuraamaa pahoinvointia. Koittakaahan valloittaa vuori kolmen keksin voimalla!

Nuudelisoppaa omnomnom.

Illalla, kun olet perillä, huomaat että kesä onkin yhtäkkiä poissa ja pitää nukkua makuupussissa takki päällä ettei yöllä tulisi kylmää. Nautit kuitenkin lämpimän aterian, käperryt huovan alle kirjan kanssa ja tutustut muihin trekkaajiin. Kerrotte itsestänne ja omista kokemuksista Nepalissa, mutta mahan kurniessa kaikki puheenaiheet kuitenkin päätyvät ruoasta keskustelemiseen! Viikon seitsemännen nuudelipaketin jälkeen suljet silmäsi ja kuvittelet salaatteja, pihvejä, pizzoja, tortilloja…

Kahden päivän kiipeilemisen jälkeen pahoinvointini lisääntyi huomattavasti joten kolmantena päivänä oli tauon paikka. Tom jatkoi ylös, itse jäin Langtangin kylään nauttimaan vuoristoisista maisemista ja ihmisistä. Tutustuin nepalilaiseen nuoreen sotilaaseen, joka kertoi minulle omasta elämästään ja nepalilaisten nuorten elämästä ylipäänsä. Hän myös esitteli minulle kylän ja joitakin sen asukkaita. Päädyimme erääseen perheeseen syömään maailman parhaita perunoita jakkijuusto-chilikastikkeen kanssa ja keskustelemaan elämästä vuorilla.

Perheen naiset laittavat ruokaa.

Tiukka mummeli polttaa ketjussa!

Tämän takia kannatti kiivetä! Olin yksin tässä pienessä vuorikylässä paikallisten asukkaiden kanssa ja se oli parhaimpia päiviäni Nepalissa! Tutustuin ihmisiin, jotka puhuvat yhteensä kaksi sanaa englantia, mutta jotka toivottivat minut tervetulleeksi heidän kotiinsa ja vaatimattomaan elämäänsä. En katunut pätkääkään, etten lähtenyt kiipeämään ylös ja kärsimään pahoinvoinnista, sillä en menettänyt mitään, mutta löysin paljon tästä Langtangin pienestä kylästä. Vaatimattoman mutta niin herkullisen aterian jälkeen saimme juoda perinteiset nepalilaiset maitoteet ja poltimme hiljaa tupakan.  Illalla kun pääsin takaisin majapaikkaan, Tom odotti siellä onnellisena saavuttuaan 4500 metrin korkeuden.

Minä ja matkakumppanini Tom tyytyväisinä matkalla alas!

Matkustajat pelastavat meidän bussin köyden avulla!!

Matkamme takaisin oli huomattavasti helpompi. Etenimme hitaasti välillä pysähtyen ja levytellen isoilla kivillä. Välillä vedimme torkut majapaikkojen penkillä. Viimeisessä pysähtymispaikassa palkitsimme itsemme omenapiiraalla ja maapähkinävoilla, tunnelma oli katossa. Kun saavuimme viimeiseen määränpäähän, oli viimeinkin rakshin paikka.  Niin vahvaa rakshia kuin siinä iltana Langtangissa en olekaan tähän mennessä juonut. Puoli lasillista vei meidät unten maille kolmessa minuutissa. ”Täydellinen päätös täydelliselle viikolle”, ajattelin. Vaan ei, seuraavana päivänä piti ajaa takaisin Kathmanduun. Bussimme jumittui ylämäkeen vain 10 minuuttia lähdön jälkeen. Köysi kiinni bussin etuosaan ja kaikki miehet valmiina vetämään!  Loppumatka meni kuitenkin leppoisasti, vieressäni istuvan  matkustajan oksennellessa ikkunasta koko sen kymmenen tunnin ajan…