Tervetuloa Täimaahan!

Muutama päivä sitten vierailin järjestöni toimistossa, joka sijaitsee Kalanki-kaupunginosassa. Toimiston yhteydessä on myös hostelli, jossa majoittuvat juuri saapuneet tai lähtöä tekevät vapaaehtoiset. Tapasin siellä yhdysvaltalaisen juuri eläkkeelle siirtyneen naisen, joka päätti kokeilla vapaaehtoistyötä ja tuli Nepaliin. Vietettyään täällä vajaa kaksi viikkoa hän varasi lennot takaisin Yhdysvaltoihin ja itki puhelimessa aviomiehelleen, ettei enää kestä. Kysyin häneltä, eikö häntä kaduttaisi jälkeenpäin, jos hän luovuttaisi nyt.  Hänen piti viettää täällä kuusi viikkoa, mikä tuntui hänestä ikuisuudelta, mutta minusta taas piece of cake -ajalta.

Tässä sitä oltiin, juuri eläkkeelle siirtynyt sosiaalityöntekijä lähti parantamaan maailmaa ja luovutti viikon jälkeen. Hän valitti kaikesta: nepalilaisten ihmisten elämäntavasta, hygieniasta, liikenteestä, sängyistä, lattiamatoista… Tuntuu, että me nuoremmat vapaaehtoiset sopeudumme huomattavasti paremmin uusiin olosuhteisiin. Hyväksymme, että matot täällä ovat likaisemmat kuin tiet kotimaissamme ja pistämme toisemme nuolemaan ne totuus vai tehtävä -pelissä. Hyväksymme, että paikallinen täikanta löysi uuden väliaikaisen kodin meidän päissämme. Aina tilaisuuden tullen pengomme toistemme hiuksia ja huudamme: ”Yesss, I found one!”

Joessa sitä peseytyy niin lehmä kuin ihminen!

Hyväksymme myös, ettei täällä ole kunnollista jätteenkierrätysjärjestelmää, vesijärjestelmää, eikä kunnon teitä.  Toimivaa verotusjärjestelmääkään täällä ei taida olla. Jos sellainen on olemassa, se on täysin korruptoitunut, joten siitä ei taida olla hirveästi hyötyä. Nepalissa ei myöskään ole perustuslakia.

Joihinkin asioihin vapaaehtoinen voi toki vaikuttaa, kuten nepalilaisten käsityksiin siitä, miten länsimaissa eletään. Voin esimerkiksi kertoa lapsillemme, ettei elämä lännessä ole sellainen, mitä 50 Centin musiikkivideot antavat ymmärtää. Voin selittää heille, että länsimaissa ihmiset tekevät kovasti töitä eivätkä poimi rahansa puista, niin kuin täällä usein ajatellaan.  Nepalilainen työpäivä alkaa klo 10 ja loppuu klo 16, samaan aikaan kun Suomessa palvelualan lauantaitkin ovat pitempiä.

"Toimiva" jätteenkierrätysjärjestelmä.

Mikä estää Nepalia kehittymästä? Monien paikallisten nuorten mielestä se on kastijärjestelmä. Maalla asuvat ihmiset ja vanhemmat sukupolvet kunnioittavat perinteitä eivätkä katso hyvällä esimerkiksi eri kastien välisiä avioliittoja. Tällaisia avioliittoja kuitenkin solmitaan yhä enemmän ja enemmän nuorten keskuudessa. Nepalilaisen kaverini täti meni naimisiin häntä alempana kastijärjestelmässä olevan miehen kanssa, eikä kaverini mummi suostu vieläkään syömään samassa keittiössä miehen kanssa. Kaikki mihin kaverini tädin aviomies koskee katsotaan saastuneeksi. Ja saastamisesta puheen ollen, myös kaikki, mihin nainen jolla on kuukautiset koskee, katsotaan saastuneeksi eikä naisilla ole kuukautisten aikana mitään asiaa keittiöön. Missä sitten on länsimaalaisen ihmisen paikka tässä kastijärjestelmässä? Me olemme pohjasakkia. Meillä on kuitenkin rahaa, joten yhtäkkiä useammat haluavatkin olla kaverimme.

Lopuksi haluan vielä kertoa, miten erosimme amerikkalaisen rouvan kanssa ja mihin tulokseen päädyimme väittelyssämme siitä, kannattaako ottaa jalat alleen saman tien jos elämä täällä ei vastaakaan odotuksia.  Itse olen sitä mieltä, että kaikkea ei tarvitse hyväksyä, mutta paikallisiin tapoihin on sopeuduttava. Pohtiessani tätä aloin raapia päätäni ja kun nainen kysyi mikä mua vaivaa vastasin, että rakkaat täini käyvät joskus levottomiksi aamuisin. Nainen katsoi minua kauhistuneena ja kun hänen puhetajunsa palasi hän karjaisi ”Sinulla on täitä?? Mikset ole sanonut mitään?? Nyt meille kaikille tulee täit!”

Paras tapa suojautua täiltä: pidä tukkasi lyhyeenä.

Nyt tuli minun vuoro paeta. Poistuin huoneesta mahdollisimman nopeasti, keräsin tavarani ja lähdin takaisin lastenkotiin. Täällä matot ovat likaisia, tytöt raapivat jatkuvasti päätään ja suihkussa käydään hyvällä tuurilla kerran viikossa, koska vettä ei ole. Se on meidän arkea.

Here I live!

Hyvin nukutun yön jälkeen herään siihen, että tytöt vaihtavat vaatteitaan ja kuiskailevat sänkyni vieressä. Judon oppitunti on ohi ja kello on seitsemän. Orpokodin väki on valvonut jo pari tuntia, mutta minä, länsimaalainen unikeko ja tunnetusti kaikkea muuta kuin aamuihminen pyörin sängyssä yleensä puoli kahdeksaan.  Ajatus aamukahvista hiipii vielä nukkuvien aivojeni taka-osasta, mutta murahdan ja koitan tunkea sen takaisin takaraivoni syvyyksiin vielä pariksi kuukaudeksi.

Menen yläkertaan. Siellä sijaitsee oleskelutila, jossa lapset tekevät läksyjä, katsovat telkkaria ja hengailevat vapa-ajallaan. Saan eteeni pienen kupin erittäin makeaa juomaa, jota täälläpäin kutsutaan teeksi. Kuukauden jälkeen huomasin, että se on yhtä addiktoivaa kuin palvomani kahvikin. Verensokerit kuosiin siis heti aamusta!

Oleskelutila

Meidän keittiö... ja sinne tänään ilmestynyt mies...

Lapset tekevät loput edellispäivän läksyistä samalla kun minä yritän näyttää pätevältä ja auttaa heitä parhaani mukaan. Pian siirrymme tyttöjen kanssa katolle, sillä on aika kammata ja letittää hiukset. Isommat eivät apuani huoli, sillä minä en osaa heidän mukaansa kammata hiukset hyvin. Ne katsokaas kuuluu repiä kampaa ja päänahkaa säästämättä. Pienimmät kuitenkin seisovat jonossa ja esittävät minulle päivän kampaustoiveensa. Isommat tytöt katsovat kritisoivasti vierestä kun minä hellästi harjaan 5-vuotiaan Anitan hiukset. Mieluisin ajanviete täällä (erityisesti vapaapäivinä) on etsiä täitä toisten päistä. Kyllä, minustakin on ajan myötä tullut tässä suhteessa lastenkodin täysvaltainen jäsen. Viikonloput kuluvat nopeasti ja mukavasti ottaessa aurinkoa ja penkoessa hiuspehkoja talomme katolla.

Takaisin arkipäivään. Hiusoperaation jälkeen on aika siirtyä alakertaan ja syödä riisiä sekä linssikeittoa. Lastenkotimme asukkaat saavat syödä niin paljon riisiä kuin heihin mahtuu. Joskus ihmettelenkin kuinka paljon riisiä mahtuu pieneen 7-vuotiaaseen poikaan.. Viisi kiloa? Täällä oleskelevilla vapaaehtoisilla on teoria, että riisissä ja linssikeitossa on eräitä riippuvuutta aiheuttavia aineita, sillä ihmiset täällä näyttävät syövän riisiä päivin illoin mielellään. Joskus taas ei ole muita vaihtoehtoja.

Vietyäni lapset kouluun hengailen vapaasti neljään asti. Yleensä menen Thameliin tapaamaan muita vapaehtoisia ja niin.. syömään. Kun  koulun kello soi kello 16, odotan lapsia kouluportilla. Suurella vaivalla saan koko porukan kasaan, sillä vanhemmat pojat häviävät aina koulun takapihalle pelaamaan pingistä. Kävelymatkoillamme laulan yleensä joitain länsimaisia lauluja. Pikkuhiljaa tämä tapa tarttui myös lapsiin. Nykyään suurin osa lapsista hyräilee mukanani Shakiran ”Wakawakaa”. Seuraava askel on opetella joku suomalainen biisi.

Lapset matkalla koulusta kotiin

Matala 4-kerroksinen majamme, HOPAD

Illalla suurin osa ajasta kuluu läksyjen teossa.  Minun lisäksi projektissamme on kaksi muuta vapaaehtoista. Molemmat ovat kuitenkin syntyperältään nepalilaisia, joten he pärjäävät huomattavasti paremmin kuin minä. Vaikka minulla on nepalin alkeet kutakuinkin hallussa, niillä ei kovin pitkälle päästä kun lapset tulevat kysymään apua esseen kirjoittamisessa nepalin kielellä.  Onneksi pystyn auttamaan heitä kaikissa muissa aineissa, sillä he käyvät englanninkielistä koulua ja kaikki läksyt ovat englanniksi. Viidennen luokan matikan läksyjen kanssa ei ollut myöskään tähän asti mitään ongelmaa, mutta olenhan minä aina ollut nero matikassa.

Iltaisin tykkään kiivetä katolle ja katsoa pimeäntuloa. Talomme sijaitsee kukkulalla kaupungin laidalla ja täältä näkyy hyvin osa Kathmandu-laaksosta. Katoltamme näkyy myös Apinatemppeli kaukana toisella puolella laaksoa. Sen takana alkavat kukkulat, joiden takaa paljastuvat ihanan korkeat Himalajat, joita valaisee horisontin taakse laskeva ilta-aurinko. Näky on sekä innostava että rauhoittava samaan aikaan. Kun pimeä hiipii pikkuhiljaa laaksoon, kaupungin valot syttyvät ja taivaalle ilmestyy kuu ja tähdet. Olemme kaukana isoista teistä, joten liikenteen ääniä ei kuulu. Puolen tunnin päästä yhtäkkiä huomaan, että ulkona on täysin pimeää. Auringonlasku täällä on huomattavasti nopeampi kuin Suomessa. 

Leijat Katmandun yllä

Laskeudun katolta takaisin kolmanteen kerrokseen, jossa lapset katsovat telkkaria ja tekevät kuperkeikkoja lattialla. Joskus tuntuu, että inhoan näitä pieniä hirviöitä. Joskus tuntuu etten pysty olemaan erossa niistä. Päivä päivältä tämä paikka tuntuu enemmän ja enemmän kodiltani.

Projektissamme on yhteensä vajaa 20 kouluikäistä lasta ja kolme noin vuoden ikäistä vauvaa. Vanhimmat lapset auttavat pienten lasten hoidossa, ruokkivat vauvoja ja vaihtavat rättejä, joita täällä käytetään vaippoina. Aluksi kun olin innokas oppimaan miten vaipanvaihto nepalilaisittain tapahtuu, järkytyin kun kuulin ettei lapsia pestä koko operaation aikana. Minulle kuitenkin selitettiin, että jos vauvat pestäisiin joka kerta kun he tekevät tarpeensa rättiin, heille tulisi liian kylmää. Että näin…

Didi eli projektin isännän sisko, jonka Sima-tytär asuu myös talossa

Tämä on tietysti ymmärrettävää, sillä lämmintä vettä ei orpokodissamme ole. Kaikennäköinen itsensä siistiminen tapahtuu kylmän veden alla. Ota tai jätä.  Kesällä raikkaan kylmä suihku on tietysti tervetullut piristys kuumaan päivään. Tänään taas käydessäni kylmässä suihkussa olin varma että sydämeni pysähtyy. Kylmään veteen kuitenkin tottuu nopeasti, kun tietää että suihkun jälkeen voi mennä katolle venyttelemään auringon paisteeseen. Katsotaan mitä talvi tuo tullessaan.

Upeat saniteettitilamme 

Dashain, hindujen suurin festivaali. Kuvassa tika isketään projetin isännän otsaan