Ikimuistoinen viikonloppu Chitwanin kansallispuistossa

Toinen viikko Nepalissa. Kohokohta oli ehdottomasti meidän matka Chitwaniin, jolloin sai vaan relata ja syödä hyvää ruokaa.  Viikonloppuun mahtui nyrkin kokoisia hämähäkkejä, elefanttikeskuksesta paenneita elefantteja, rannalla auringonottoa harrastavia krokotiileja ja paikalliseen varastoon majoittuneita käärmeitä.

Matka alkoi torstaina aamulla kun änkäsimme pieneen pakuun ja suuntasimme kohti vuoria. Kaduilla oli hiljaista ja tyhjää, sillä koko Nepalissa oli siinä päivänä lakko. Tiemme nousi aina vaan korkeammalle ja korkeammalle kunnes ajoimme valkoisten ja viileiden pilvien halki. Auringon noustessa korkeammalle pilvet haihtuivat. Nepalin luonnon kauneus aiheuttaa silloin tällöin minulle rytmihäiriöitä, eikä tämäkään kerta ollut poikkeus. Pieni tiemme kulki joen varrella valtavien vihreiden vuorien keskellä.  Silloin tällöin vuorten rinteillä näkyi temppeleitä ja riisiviljelmiä. Pienet sadepilvet takertuivat vuorten huipuilla kasvaviin puihin. Näky on uskomaton! Kunpa voisin katsella nyt kuvia siitä päivästä, mutta fiksuna tyttönä unohdin kameran laturin ja kamerani akku kieltäytyi yhteistyöstä melkeinpä heti matkan alussa.

Torstain kohokohta oli ehdottomasti koskenlasku! Puolenpäivän aikoihin pysähdyimme pienen puurakennuksen viereen. Yhtäkkiä maassa oli kymmeniä pelastusliiveja, airoja ja kypäriä ja koko porukka ryntäsi niiden luo salamannopeasti. Laskimme jyrkkiä portaita kohti rantakivikkoa ja minulla alkoi pikku hiljaa olla pupu pöksyissä. Kun perämiehemme  (äijä näytti kunnon ammattilaiselta) alkoi selittää meille miten tulee käyttäytyä jos putoaa veneestä, olin varma etten tule selviämään tästä! Koitimme tyttöjen kanssa olla miettimättä tulevia vaaroja ja keskityimme laittamaan australialaisuimarit paremmuusjärjestykseen ulkonäön perusteella… ei  auttanut.

Päästyämme veteen huomasimme, että pelkäsimme turhaan. Vesi oli viileä, tuuli lämmin ja oppaamme erittäin hauska ja ammattitaitoinen tyyppi.  Veneessämme oli muutama ulkopuolinen ihminen. Mm. yksi nainen varoitti meitä heti alussa, että silloin tällöin hän tykkää karjua täysillä ”OMG WE’RE GONNA DIEEE!”, ja niin hän teki aina ison aallon iskiessä. Tämä teki matkastamme vain hauskemman.  Meloimme yhteensä kaksi tuntia ja puolessavälissä pysähdyimme pienelle hiekkarannalle, jossa iso kasa vuohia otti aurinkoa. Kun kaksi tuntia melontaa oli ohi, vaatteemme olivat likimärät, housumme täynnä hiekkaa ja mahalaukut kiljuivat ruokaa.  Ei kun suihkuun, daalbhattia naamaan ja matka jatkuu.

Seuraavana aamuna heräsimme kuudelta ja suuntasimme joen rannalle, jossa meidät pistettiin kahteen pitkään ja erittäin kapeaan kanoottiin. Ja taas sitä kuumotettiin vedessä olemista, sillä kanoottimme reuna tuntui kallistuvan aina vaan enemmän ja enemmän.  Tällä kertaa tunnelma oli kuitenkin täysin erilainen kuin ennen melontaretkeä. Taivas oli harmaa, vesi rauhallinen ja rannoilla oli hiljaista. Vähän ajan päästä asutusta ei enää näkynyt. Ainut ääni minkä kuulimme, oli hiljainen kolahdus kun airomme osui veteen ja nepalilainen oppaamme hyräili hiljaa lauluja.

Rantauduimme ja jatkoimme matkaa jaloin. Näimme aika vähän eläimiä, ainoastaan apinoita ja paljon punaisia ötököitä, joita tuntui olevan kaikkialla. Jotkut näkivät sarvikuonon ja koko ryhmä ryntäsi samaan kukkulaan tuijottamaan miten se kylpee. Itse kun en ole aamuihmisiä, en osannut olla tarpeeksi ketterä oikealla hetkellä ja näin ainoastaan sarvikuonon jättämät mehevät paskat. Myöhemmin, kun menimme norsuajelulle, näimme sarvikuonoäidin ja pienen vauvan.

Viidakon jälkeen meillä oli mahdollisuus pestä elefantit mutaisessa jokivedessä. Awesome!

Kun vierailimme elefanttien koulutuskeskuksessa, paikan ainut uros pakeni ja juoksenteli ympäriinsä isolla aukiolla. Itse en alussa tajunnut, miksi kaikki kiljuvat ja juoksevat karkuun. Myöhemmin kuulin että kyseinen komistus oli jo tappanut aikaisemmin kaksi ihmistä kylässä ottamalla heitä kärsällään ja paiskimalla maahan monta kertaa. (Älä huoli äiti, olen nyt turvassa).  Itse en kyllä oikein pystynyt ymmärtämään, miksi turistilaumat pesevät elefantteja ja ratsastavat niillä nauraen, samaan aikaan kun heidän oppaansa hakkaavat eläinparkoja ja tökkivät niitä jatkuvasta metallikepeillä.

Elefantin koulutus kestää parista viikosta kuukauteen, jolloin sen jalat mm. sidotaan paksulla narulla ja koko setti pistetään kiinni paksuun keppiin, jonka ympärillä elefantit sitten joutuvat viettämään useampia päiviä. Koulutuksen jälkeen elefantti joutuu kulkemaan samoja polkuja vuodesta toiseen selässään pari idioottia, jotka haluavat nähdä apinoita, tiikereitä ja ötököitä. Elefantit elävät reilusti yli 100-vuotiaiksi, eikä ole reilua että he joutuvat tekemään koko ikänsä näin paskaa duunia.

Palaan kuitenkin meidän matkan miellyttävimpiin hetkiin nyt. Viimeisenä iltana luvassa oli kulttuuriohjelmaa. suuntasimme koko porukalla mestaan, jossa katsoimme tanssiesityksiä. Shown jälkeen päätimme lähteä ulos ja olimmekin yömyöhään terassille polttamassa vesipiippua ja juomassa bissee. Tämän jälkeen mentiin rannalle istumaan rantatuoleille ja katsomaan upeaa tähtitaivasta. Tunnelma oli osittain hilpeä ja osittain haikea. Seuraavana päivänä suuntaisimme takaisin Kathmanduun, jonka jälkeen kaikki menisivät omiin projekteihinsa, eikä tällaisiä porukkamatkoja enää olisi.  

Matkustaessani bussilla takaisin pääkaupunkiin 30 asteen kuumudessa pölypilvien ja hullun liikenteen halki ajattelin itsekseni kuinka kiitollinen olenkaan että sain tavata muita vapaehtoisia mielenkiintoisineen tarinoineen muista maista. Joidenkin kanssa tulemme pitämään ehdottomasti yhteyttä, joitakin en näe enää ikinä, mutta tämä kokemus yhdistää  meitä aina.