Elämämme kuvina

Nepalilaisesta liikenteestä...

Suomi. Okei, tarkennetaan... Leppävirta. Kaksi autoa ajaa talomme ohi tunnin sisällä. Heitän rinkkani takakonttiin ja lähdemme ajamaan kohti Helsinki - Vantaa -lentoasemaa. Liikenneympyrässä joudumme jarruttamaan. Sitä kutsutaan ruuhka-ajaksi Leppävirralla.

Vain kaksitoista tuntia myöhemmin istuin nepalilaisen taksin kyytiin. Pieni valkoinen Suzuki päästää pari epäilyttävää pierua ja kuski painaa kaasua. Muutaman kauhistuttavan sekunnin jälkeen minulle selviää, että meidän kuuluukin ajaa tien vasemmalla puolella. Huh, kuskini ehkä onkin luotettava. Ikkunat ovat apposen auki ja yhtäkkiä jokin haisee niin pahalle, että tekee mieli oksentaa. Nenän tunkeminen taksikuskini kainaloon olisi todennäköisesti paljon miellyttävämpi kokemus. Tajuan, että ajamme mätänevän roskakasan ohi.  Nepalissa näköjään jätehuolto toimii hyvin yksinkertaisesti, heitä minne huvittaa! Täällä kukaan ei taida menettää yöuniaan siitä, ettei muistanut kierrättää muoveja viime viikolla. Kuski ratkaisee hajuongelman sytyttämällä suitsukkeen auton sisällä.

Tältä näyttää Kathmandun tiet bussista katsottuna.

 Ajotiet ovat täynnä autoja, busseja, pakuja ja moottoripyöriä. Eikä kaistoja tunneta. Kaikki tunkevat ajoneuvonsa kaikkialle ja ainut sääntö tuntuu olevan se, ettei sääntöjä ole. Tööttääminen on loputonta, ikään kuin kuskit kilpailisivat keskenään siitä, kuka tööttää kauemmin ja ärsyttävämmin.

Teiden laidoilla näkyy ihmisten lisäksi lehmiä ja koiria. Koirat pää-asiallisesti makaavat tai istuvat keskellä tietä. Lehmät taas vaeltelevat edestakaisin ja mussuttavat kaikkea mitä eteensä sattuvat saamaan. Ihmiset ärsyyntyvät koirista, potkivat niitä ja häätävät ne tiehensä. Lehmät, pyhät eläimet, saavat kuitenkin levyttää vapaasti missä huvittaa. Jos sillalla eteesi sattuu eksymään jättisonni, jota huvittaa tällä hetkellä seisoa keskellä ajokaistaa, tuijottaa jokea ja välillä karjaista laiskasti "ammuuuu", mitä se sulle kuuluu? Se on pyhä eläin, anna sen olla, kierrä se menemällä vastakaistalle oman henkesi kaupalla.

Vietettyäsi muutaman päivän Nepalissa olosuhteet pakottavat käyttämään julkisia kulkuneuvoja ja mikäs sen hauskempaa. Nepalilaiset täytteenahdatut pakut ruuhka-aikana on ehdottomasti yksi asia mitä tulen ikävöimään palattuani Suomeen. Kuvitelkaapa Tampereen Hämeenkadulle pakun, joka olisi tupaten täynnä ihmisiä (kerran laskettiin 42 henkeä)! Ja nyt kuvitelkaa Aamulehden yleisökirjoitusten osaston työntekijän ilmeen seuraavana päivänä saatuaan postitse miljoona valitusta siitä miten joku kehtaa vielä kutsua Suomea hyvinvointivaltioksi. 

Bussin katolla matkustaminen on hauskaa kunhan muistaa varoa sähköjohtoja.

...ja pitää tiukkaasti kiinni!

Jokaisessa pakussa täällä on ikioma pakupoika, joka myy lippuja ja huutaa pysäkillä ihmisiä pakuun. Eräs tuntemani "pakupoika" on iso äijä imagolaseissa, joka huutaa kuin tyttö päätepysäkin nimeä "Rathnapark, Rathnapark!!!!" Kaikennäköistä sitä näkee. Viime viikolla eteeni sattui pakupoika joka oli korkeintaan 16-vuotias, mutta jonka silmät punotti ja väkevä haisi metrien päähän. Hyvin se kyllä hommansa hoiti. Joskus pakupojan vastuullisiin tehtäviin kuuluu myös oven kiinnipitäminen ajoaikana sillä kaikki ovet eivät suinkaan toimi. Mutta sehän tarkoittaa vaan sitä, että enemmän ihmisiä mahtuu kyytiin!

Aluksi kaikki mikä tapahtuu ajoteillä vaikuttaa sekasorrolta. Kuukauden täällä olemisen jälkeen ymmärrän, että tämä kyseinen sekasorto onkin oikeastaan erittäin hallittu liikenne. Päätin laatia pienen listan perussäännöistä.

1. Jos auto tööttää, se ei suinkaan pyydä sinua väistämään. Se ainoastaan tiedottaa sinulle, että nyt se ohittaa sinua eikä sinun tarvitse oikeastaan vaivautua tekemään mitään.

2. Jos olet bussissa ja bussipoika koputtaa bussin seinää kahdesti, se on merkki kuskille, että nyt saa mennä. Yksi koputus meinaa taas pysähtymistä.

3. Jos olet liikkeellä moottoripyörällä, voi mennä käytännössä mistä vaan, kunhan muistat töötätä.

4. Missä tahansa liikutkaan, aina pitää olla valmis jarruttamaan.

5. Jos liikut Kathmandun ulkopuolella, käsitettä "vastakaista" ei ole olemassakaan.. kunnes vastaan ilmestyy joku ajoneuvo. Aina kuitenkin pitää varoa vastaantulevia rekkoja ja busseja. Jos sellainen tulee vastaan vuoristoisella pikkutiellä, pitää keksiä tapa miten voitte ohittaa toisanne tippumatta rotkoon. Jos olet bussissa ja vastaan tulee toinen bussi, se vasta hauskaa onkin!

Tältä tie näyttää Kathmandun ulkopuolella.

Nauti kyydistä.

Mitä tulee kävelijöihin, jos haluat ylittää tien, ylitä se. Tähän mennessä en ole nähnyt yhtäkään (toimivaa) liikennevaloa pääkaupungin seudulla. Ylittäminen tapahtuu periaatteella: katso vasemmalle, ylitä puoleenväliin. Jää odottamaan keskelle tietä että toiseltakin puolelta kukaan ei ole ajamassa päällesi ja kävele rauhallisesti toiselle puolelle tietä.

Hulluin tähän mennessä näkemäni tie on tie, jonka lapset kulkevat orpokodista kouluun. Jos yöllä sataa, aamulla tien sijaan on vain iso mutalampi. Maanjärjestyksen jälkeen täällä on satanut neljä päivää putkeen, joten mutalampi muuttui melkeinpä ylittämättömäksi. Tiedä kumpi on vaarallisempaa, kävellä ylä- vai alamäkeen. Lapset käärivät housunlahkeensa ja lähtevät nöyrästi ylittämään tämän kilometrin pituisen mutahelvetin. Itse koen, että luistelun harrastamisesta talvisin Suomessa on ollut ehdottomasti hyötyä, sillä liukkaan mutatien alistaminen on taitolaji johon Mikael Granlundkaan ei aina pystyisi.

Tältä tiemme näyttää sateen jälkeen. Pahoittelen kuvan laatua, mutta samanaikaisesti pystyssä pysyminen JA kuvaaminen oli liian vaikeaa.

Langtang. Hurjaa kyytiä ja armotonta kiipeilemistä.

Kolmen viikon Nepalissa olon jälkeen päätin, ettei maan upeista trekkausmestoista kannata jäädä uneksimaan, joten tuumasta toimeen ja menoksi!

Langtangin kansallispuisto on kivenheiton päässä. Se sijaitsee vain reilu sata kilometriä kaupungista ja sen polut johdattavat trekkailijoita jopa kuuden tuhannen metrin korkeuteen. Langtang on myös yksi vihreimmistä trekkauspaikoista Nepalissa, kun taas esimerkiksi kuuluisat Annapurna ja Everest ovat kivisiä ja luonto siellä on karua. 

Kymmenen tunnin matka Kathmandusta Langtangiin on sinänsä jo kokemisen arvoinen asia. Kyllä, matkustimme 117 km kymmenessä tunnissa! Uljas ajoneuvomme on ilmeisesti suunniteltu pieniä ihmisiä varten, sillä penkit olivat normaalia kapeampia ja jalkatilaa oli huomattavasti vähemmän kuin eurooppalaisessa bussissa.  Ja niin sitä mennään. Takapenkillä meidän lisäksi viisi ihmistä, kahden hengen paikoilla istuu aina vähintään kolme henkeä, keskikäytävä on lastattu täyteen kivi- ja vehnäsäkillä, takakontti on täynnä vuohia, katolla parinkymmenen ihmisen lisäksi myös kanat ja vuohet nauttivat kyydistä. Nepalilainen radio pauhaa täysillä ja kaikki puhuvat kovaan ääneen.

Tie on katastrofaalisessa kunnossa ja jokaisen pompun kohdalla huomattavasti minua pitemmän matkakumppanini pää osuu kattoon. Välillä bussimme pysähtyy, koska vastaantuleva ajoneuvo jumittui mutaan eikä vastakaistoja ole.  Jengi kantaa pikkukiviä pyörien alle käsin. Tunnin yrittämisen jälkeen kuuluu riemuhuutoja, auto jatkaa matkaansa ja nyt on meidän vuoro ajaa täysin samasta kohdasta. 

Maavyöry. Matkustajat tavaroineen jatkavat kävellen.

Kun kuljet bussilla pitkiä matkoja ja olet elämänhaluinen ja herkkä ihminen, tee itsellesi palvelus äläkä katso ikkunasta! Näet jyrkän pudotuksen joten sydämesi lakkaa lyömästä hetkeksi ja alat laatia päässäsi pakosuunnitelman, ihan varmuuden vuoksi. Olkapääsi vasten kuorsaava nepalilainen kuitenkin viis veisaa maisemista.. ja kovasta musiikista.. ja siitä että olkapääsi on puutunut. Maassa maan tavalla, joten nojaat toisella puolella istuvaan matkustajan olkapäähän ja yrität rentoutua jatkuvasta pomppimisesta huolimatta.

Puolessa välissä tie on poikki, joten kaikki lastautuvat kuulaasti tavaroineen ja jatkavat kävellen.  Meille kerrotaan, että on tapahtunut maavyöry joten ei ole muuta vaihtoehtoa kuin kävellä eteenpäin, jossa vähän matkan päässä meitä odottaa toinen bussi. Ihmiset kävelevät purojen ja kivien yli. Kävellessäsi jättiläiskivien ja vesiputousten läpi mietit itseksesi: ”Tässä oli joskus tie… NOOOOOT.”

Päästyämme perille yllättävän ehjinä (muutamaa mustelmaa lukuun ottamatta) vedimme kunnon yöunet, sillä seuraavasta päivästä lähtien luvassa oli aika pitkälti ylämäkiä. Tässä tulee karu totuus kiipeilystä, se on rankkaa! Heti alussa meitä odotti jyrkkä nousu 2500 metrille joka sitten kestikin 4-5 tuntia. Huipulla oli aivan upeaa!  Pienet vuorijoet liittyivät isoon Langtang-jokeen, jota korkeuden takia ei pystynyt näkemään, ainoastaan kuulemaan. Taas pari sydämenlyöntiä jäi väliin maisemien ja tunnelman takia.

Kuulostaa varmaan idylliseltä: siinäpä seisot vuoren huipulla upeiden maisemien saartamana omien ajatuksiesi kanssa. Keskityt siihen, että ikuistat mieleesi joka ikisen puron, pilven, kukan, matkalla näkemäsi kurkun.. (kurkkuja kasvaa kaikkialla!). Ja paskat! Kiipeät ylös kuin hullu, pysähdyt kolmen minuutin välein koska et saa henkeä. Reppu ja makuupussi painavat ja tekee mieli heittää ne edessäsi kävelevän selkään ja huutaa: ”Kanna mut ylös, idiootti!”

Ylhäällä sydämesi kyllä skippaa pari lyöntiä muttei suinkaan maisemien kauneuden takia, vaan ylirasituksen! Korkeasta paikasta johtuva pahoinvointi alkaa jo tuntua ja vaikka maha murisee, nälkä häviää saman tien kun ajattelee aterian seuraamaa pahoinvointia. Koittakaahan valloittaa vuori kolmen keksin voimalla!

Nuudelisoppaa omnomnom.

Illalla, kun olet perillä, huomaat että kesä onkin yhtäkkiä poissa ja pitää nukkua makuupussissa takki päällä ettei yöllä tulisi kylmää. Nautit kuitenkin lämpimän aterian, käperryt huovan alle kirjan kanssa ja tutustut muihin trekkaajiin. Kerrotte itsestänne ja omista kokemuksista Nepalissa, mutta mahan kurniessa kaikki puheenaiheet kuitenkin päätyvät ruoasta keskustelemiseen! Viikon seitsemännen nuudelipaketin jälkeen suljet silmäsi ja kuvittelet salaatteja, pihvejä, pizzoja, tortilloja…

Kahden päivän kiipeilemisen jälkeen pahoinvointini lisääntyi huomattavasti joten kolmantena päivänä oli tauon paikka. Tom jatkoi ylös, itse jäin Langtangin kylään nauttimaan vuoristoisista maisemista ja ihmisistä. Tutustuin nepalilaiseen nuoreen sotilaaseen, joka kertoi minulle omasta elämästään ja nepalilaisten nuorten elämästä ylipäänsä. Hän myös esitteli minulle kylän ja joitakin sen asukkaita. Päädyimme erääseen perheeseen syömään maailman parhaita perunoita jakkijuusto-chilikastikkeen kanssa ja keskustelemaan elämästä vuorilla.

Perheen naiset laittavat ruokaa.

Tiukka mummeli polttaa ketjussa!

Tämän takia kannatti kiivetä! Olin yksin tässä pienessä vuorikylässä paikallisten asukkaiden kanssa ja se oli parhaimpia päiviäni Nepalissa! Tutustuin ihmisiin, jotka puhuvat yhteensä kaksi sanaa englantia, mutta jotka toivottivat minut tervetulleeksi heidän kotiinsa ja vaatimattomaan elämäänsä. En katunut pätkääkään, etten lähtenyt kiipeämään ylös ja kärsimään pahoinvoinnista, sillä en menettänyt mitään, mutta löysin paljon tästä Langtangin pienestä kylästä. Vaatimattoman mutta niin herkullisen aterian jälkeen saimme juoda perinteiset nepalilaiset maitoteet ja poltimme hiljaa tupakan.  Illalla kun pääsin takaisin majapaikkaan, Tom odotti siellä onnellisena saavuttuaan 4500 metrin korkeuden.

Minä ja matkakumppanini Tom tyytyväisinä matkalla alas!

Matkustajat pelastavat meidän bussin köyden avulla!!

Matkamme takaisin oli huomattavasti helpompi. Etenimme hitaasti välillä pysähtyen ja levytellen isoilla kivillä. Välillä vedimme torkut majapaikkojen penkillä. Viimeisessä pysähtymispaikassa palkitsimme itsemme omenapiiraalla ja maapähkinävoilla, tunnelma oli katossa. Kun saavuimme viimeiseen määränpäähän, oli viimeinkin rakshin paikka.  Niin vahvaa rakshia kuin siinä iltana Langtangissa en olekaan tähän mennessä juonut. Puoli lasillista vei meidät unten maille kolmessa minuutissa. ”Täydellinen päätös täydelliselle viikolle”, ajattelin. Vaan ei, seuraavana päivänä piti ajaa takaisin Kathmanduun. Bussimme jumittui ylämäkeen vain 10 minuuttia lähdön jälkeen. Köysi kiinni bussin etuosaan ja kaikki miehet valmiina vetämään!  Loppumatka meni kuitenkin leppoisasti, vieressäni istuvan  matkustajan oksennellessa ikkunasta koko sen kymmenen tunnin ajan…

Ikimuistoinen viikonloppu Chitwanin kansallispuistossa

Toinen viikko Nepalissa. Kohokohta oli ehdottomasti meidän matka Chitwaniin, jolloin sai vaan relata ja syödä hyvää ruokaa.  Viikonloppuun mahtui nyrkin kokoisia hämähäkkejä, elefanttikeskuksesta paenneita elefantteja, rannalla auringonottoa harrastavia krokotiileja ja paikalliseen varastoon majoittuneita käärmeitä.

Matka alkoi torstaina aamulla kun änkäsimme pieneen pakuun ja suuntasimme kohti vuoria. Kaduilla oli hiljaista ja tyhjää, sillä koko Nepalissa oli siinä päivänä lakko. Tiemme nousi aina vaan korkeammalle ja korkeammalle kunnes ajoimme valkoisten ja viileiden pilvien halki. Auringon noustessa korkeammalle pilvet haihtuivat. Nepalin luonnon kauneus aiheuttaa silloin tällöin minulle rytmihäiriöitä, eikä tämäkään kerta ollut poikkeus. Pieni tiemme kulki joen varrella valtavien vihreiden vuorien keskellä.  Silloin tällöin vuorten rinteillä näkyi temppeleitä ja riisiviljelmiä. Pienet sadepilvet takertuivat vuorten huipuilla kasvaviin puihin. Näky on uskomaton! Kunpa voisin katsella nyt kuvia siitä päivästä, mutta fiksuna tyttönä unohdin kameran laturin ja kamerani akku kieltäytyi yhteistyöstä melkeinpä heti matkan alussa.

Torstain kohokohta oli ehdottomasti koskenlasku! Puolenpäivän aikoihin pysähdyimme pienen puurakennuksen viereen. Yhtäkkiä maassa oli kymmeniä pelastusliiveja, airoja ja kypäriä ja koko porukka ryntäsi niiden luo salamannopeasti. Laskimme jyrkkiä portaita kohti rantakivikkoa ja minulla alkoi pikku hiljaa olla pupu pöksyissä. Kun perämiehemme  (äijä näytti kunnon ammattilaiselta) alkoi selittää meille miten tulee käyttäytyä jos putoaa veneestä, olin varma etten tule selviämään tästä! Koitimme tyttöjen kanssa olla miettimättä tulevia vaaroja ja keskityimme laittamaan australialaisuimarit paremmuusjärjestykseen ulkonäön perusteella… ei  auttanut.

Päästyämme veteen huomasimme, että pelkäsimme turhaan. Vesi oli viileä, tuuli lämmin ja oppaamme erittäin hauska ja ammattitaitoinen tyyppi.  Veneessämme oli muutama ulkopuolinen ihminen. Mm. yksi nainen varoitti meitä heti alussa, että silloin tällöin hän tykkää karjua täysillä ”OMG WE’RE GONNA DIEEE!”, ja niin hän teki aina ison aallon iskiessä. Tämä teki matkastamme vain hauskemman.  Meloimme yhteensä kaksi tuntia ja puolessavälissä pysähdyimme pienelle hiekkarannalle, jossa iso kasa vuohia otti aurinkoa. Kun kaksi tuntia melontaa oli ohi, vaatteemme olivat likimärät, housumme täynnä hiekkaa ja mahalaukut kiljuivat ruokaa.  Ei kun suihkuun, daalbhattia naamaan ja matka jatkuu.

Seuraavana aamuna heräsimme kuudelta ja suuntasimme joen rannalle, jossa meidät pistettiin kahteen pitkään ja erittäin kapeaan kanoottiin. Ja taas sitä kuumotettiin vedessä olemista, sillä kanoottimme reuna tuntui kallistuvan aina vaan enemmän ja enemmän.  Tällä kertaa tunnelma oli kuitenkin täysin erilainen kuin ennen melontaretkeä. Taivas oli harmaa, vesi rauhallinen ja rannoilla oli hiljaista. Vähän ajan päästä asutusta ei enää näkynyt. Ainut ääni minkä kuulimme, oli hiljainen kolahdus kun airomme osui veteen ja nepalilainen oppaamme hyräili hiljaa lauluja.

Rantauduimme ja jatkoimme matkaa jaloin. Näimme aika vähän eläimiä, ainoastaan apinoita ja paljon punaisia ötököitä, joita tuntui olevan kaikkialla. Jotkut näkivät sarvikuonon ja koko ryhmä ryntäsi samaan kukkulaan tuijottamaan miten se kylpee. Itse kun en ole aamuihmisiä, en osannut olla tarpeeksi ketterä oikealla hetkellä ja näin ainoastaan sarvikuonon jättämät mehevät paskat. Myöhemmin, kun menimme norsuajelulle, näimme sarvikuonoäidin ja pienen vauvan.

Viidakon jälkeen meillä oli mahdollisuus pestä elefantit mutaisessa jokivedessä. Awesome!

Kun vierailimme elefanttien koulutuskeskuksessa, paikan ainut uros pakeni ja juoksenteli ympäriinsä isolla aukiolla. Itse en alussa tajunnut, miksi kaikki kiljuvat ja juoksevat karkuun. Myöhemmin kuulin että kyseinen komistus oli jo tappanut aikaisemmin kaksi ihmistä kylässä ottamalla heitä kärsällään ja paiskimalla maahan monta kertaa. (Älä huoli äiti, olen nyt turvassa).  Itse en kyllä oikein pystynyt ymmärtämään, miksi turistilaumat pesevät elefantteja ja ratsastavat niillä nauraen, samaan aikaan kun heidän oppaansa hakkaavat eläinparkoja ja tökkivät niitä jatkuvasta metallikepeillä.

Elefantin koulutus kestää parista viikosta kuukauteen, jolloin sen jalat mm. sidotaan paksulla narulla ja koko setti pistetään kiinni paksuun keppiin, jonka ympärillä elefantit sitten joutuvat viettämään useampia päiviä. Koulutuksen jälkeen elefantti joutuu kulkemaan samoja polkuja vuodesta toiseen selässään pari idioottia, jotka haluavat nähdä apinoita, tiikereitä ja ötököitä. Elefantit elävät reilusti yli 100-vuotiaiksi, eikä ole reilua että he joutuvat tekemään koko ikänsä näin paskaa duunia.

Palaan kuitenkin meidän matkan miellyttävimpiin hetkiin nyt. Viimeisenä iltana luvassa oli kulttuuriohjelmaa. suuntasimme koko porukalla mestaan, jossa katsoimme tanssiesityksiä. Shown jälkeen päätimme lähteä ulos ja olimmekin yömyöhään terassille polttamassa vesipiippua ja juomassa bissee. Tämän jälkeen mentiin rannalle istumaan rantatuoleille ja katsomaan upeaa tähtitaivasta. Tunnelma oli osittain hilpeä ja osittain haikea. Seuraavana päivänä suuntaisimme takaisin Kathmanduun, jonka jälkeen kaikki menisivät omiin projekteihinsa, eikä tällaisiä porukkamatkoja enää olisi.  

Matkustaessani bussilla takaisin pääkaupunkiin 30 asteen kuumudessa pölypilvien ja hullun liikenteen halki ajattelin itsekseni kuinka kiitollinen olenkaan että sain tavata muita vapaehtoisia mielenkiintoisineen tarinoineen muista maista. Joidenkin kanssa tulemme pitämään ehdottomasti yhteyttä, joitakin en näe enää ikinä, mutta tämä kokemus yhdistää  meitä aina.

Practicing healthy lifestyle in Nepal

Well… yes, we party and drink in Nepal too.  Nepalese nightlife is totally awesome. Not only because on the dance floor drunken tourists and travellers try to grab someone’s ass all the time, but also because bars are open until 00.00 o’clock! So after crazy party you have enough time to get good night sleep and wake up fresh next morning.

Waking up fresh wasn’t part of our plan when we observed Thamel night life yesterday, so after dancing we went to after party… and after that we decided to have our own after party. All in all the night was a big success including drinks, dinner, drinks, live band, drinks, dancing, drinks, dancing..  Shops in Thamel area stay open much longer than normally, so there are still a lot of people there while in Kalanki area, where we are staying, it’s already quiet after 8 o’clock in the evening.

You can buy cigarettes one at the time and it will cost you from 5 to 10 rupees (1€ = about 100 rupees) so it’s practically nothing compared to Finland’s price. Local alcohol is also pretty cheap. For one glass of rakshi you have to pay 15 rupees.  If you ask me rakshi is a weird combination of strong alcohol, water and maybe a little amount of gasoline. One glass of this magical potion is enough to take your brain (and sometimes your feet too) on totally new level.

That is pretty much everything i learnt about Nepal this week so maybe next week I’ll concentrate on culture and nature.

Our happy little posse: Eleonore (Germany), me, Pete( US), Nicole(Canada),Benjamin(US)

Our happy little posse 2 hours later.

There have been more than one glass on rakshi involved.

I managed to add some pictures. Local Internet god is probably on the good mood today, unlike yesterday..

 

 Pashupatanath. Dead people burning.

 

I picked up some moves from local monkeys.

 This is our group. Nicole, Kris, Maria, Eleonore, Robin, Brian, Laura, David, Harriet and our guide Keshav.

Guys on the left are trying to sell us something even during the photo...

 

Amazing view from the Monkey temple.

 

And this is actually the monkey. But I think there were more dogs than monkeys in the temple. 

 This girls came to talk to me in the temple.

 

Flowers in the Bouddhanath.

Monkey temple.. aka Swayambhunath actually. 

 

Me and Eleonore near some angry buddha statues on our way home.

  

Nyt tama siis alkoi, kuusi kuukautta Nepalissa! Viela en ole ihan taysin perilla siita missa on pohjoinen ja missa etela, nahtavyyksista puhumattakaan, vaikka olen viettanyt taalla kaksi paivaa. Olen kuitenkin ehtinyt jo ensimmaisena iltana tutustua paikallisiin alkoholijuomiin, kayda katsomassa uusimman Apinoiden Planeetta -elokuvan ja pitaa sammakkoa paassani havittyani korttipelissa.

Vapaehtoisia taalla on melko paljon. Suurin osa kuitenkin tulee vain kesaloman ajaksi, joten elokuun jalkeen taalla ei olekkaan enaa kauheasti jengia. Taman takia kuusi kuukautta tuntuukin yhtakkia ikuisuudelta. Ensimmaisina iltoina podin kovaa koti-ikavaa, mutta tahan tottuu nopeasti ja paikka alkaa tuntua pikku hiljaa kotoisalta. Tilannetta helpoitti kun toisena iltana mentiin elokuviin poienella porukalla ja sen jalkeen poizzalle ja kokikselle. Perusilta Tampereella.

Mita tulee nepalilaisiin, he ovat erittain ystavallisia ja avoimia ja kertovat mielellaan itsestaan ja perhestaan. Joskus tosin tuntuu, etta koiria on taalla enemman kuin ihmisia. He nukkuvat, syovat ja tekevat pienia koiranpentuja keskella katua kaikki paivat. Lehmat taas chillailevat keskella hullua ajotieta, destination unknown.

Kuvassa ilta muiden vapaehtoisten kanssa paikallisessa. Ohjelmaan kuuluu rakshi, korttipelit ja laadukas lapanheitto tottakai!